tiistai 25. marraskuuta 2014

Yliopisto teki minusta lapastehtaan

Untitled

Untitled

Yliopisto on toisinaan aivan perseestä. Lue, kirjoita, lue, kirjoita, lue, kirjoita. Akateeminen opiskelu ei todellakaan ole mua varten. Harva se ilta tuskailen tekemättömiä töitä. Mutta kun ei kiinnosta tarpeeksi, niin ei sitä vaan saa aikaiseksi ennen kuin viime tipassa juuri ennen deadlinea.

Että sellaista mulle kuuluu.

Kuvat saavat mun elämän näyttämään ihanalta. Oikeasti tuolloin oli pakko kirjoita koulujuttuja. Smoothie ja joulutorttu olivat vain epätoivoinen yritys kannustaa opiskelemaan.

Vastareaktiona tähän lue-kirjoita-elämääni, olen taas alkanut neulomaan hullummin kuin koskaan. En enää kestänyt yliopisto-opiskelun akateemisuutta, vaan oli pakko päästä tekemään jotain oikeaa. Lopetin muistiinpanojen kirjoittamisen luennoilla ja otin neulottavaa mukaan. Sen seurauksena musta tuli aivan hullu lapastehdas. Kohta valmistuvat neljännet lapaset. Taisin aloittaa ne ööö... eilen.

Mutta tiedättekö, yhtenä päivänä sain koulussa kameran käteeni ensimmäistä kertaa. Ei ollut aikaa eikä tarvetta tehdä mitään hienoa ja erityisen laadukasta, mutta se tunne, kun sain olla kameran takana, oli täydellinen. Sen voimalla jaksan tätä lukemista ja kirjoittamista. Jaksan tätä koulua, koska tiedän, että edessä on se hetki, kun pääsen oikeasti valokuvaamaan.

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

pyydystin valoja

Aloitin keväällä valokuvausprojektin. Siinä kuvataan valoa.

IMG_4986-1

XXX

XXX

XXX

XXX

XXX

XXX

XXX

XXX

IMG_4967++

IMG_3668++

XXX

IMG_1119++

XXX

IMG_1072++

IMG_1016++

XXX

XXX

XXX

IMG_0433+

IMG_0980++



keskiviikko 12. marraskuuta 2014

älypuhelittomat viikot

XXX

Hautasin iPhoneni kaappiin ja otin käyttööni vanhan kunnon Nokia 3310:n. (Lapsuudessani kaikilla oli kolmekolmekymppi. Minulla ei koskaan. Nyt oli sen aika.)

Kaikkea hullua sitä ihminen keksiikin. Ja lähtee siihen mukaan.

Kaiken taustalla on se, että halusin kokeilla, miten älypuhelinriippuvaisena selviäisin muutaman viikon ilman älypuhelinta. Toisinaan ärsyynnyin siitä, kun tuntui, että älypuhelin on kasvanut käteen kiinni.

"Onko meistä tullut kyborgeja?" kysyi eräs professori luennolla.

Ahdistuin siitä, että älypuhelin oli pakko saada käteen pienimmänkin tylsistymisen hetkellä. Ja piti olla koko ajan usean eri kanavan kautta tavoiteltavissa: Fb, Whatsapp, sähköposti, puhelu, viesti, Instagram...

Huomenna illalla tulee kuluneeksi viikko kapulapuhelimen kanssa elämistä, ja kyllä täytyy sanoa, että kaipaan omaa puhelintani. Tekstiviestien kirjoittaminen on tuskallisen vaivalloista noilla näppäimillä. Yhden viestin kirjoittamiseen menee 1,4 kilometrin kävelymatka eli noin vartti. Testattu on.

Ja kaiken lisäksi: mitä tuollaisella tekee älypuhelinaikana, kun ei kukaan enää soita tai kirjoita tekstiviestejä? No pelaa matopeliä tietenkin.

Älypuhelimessani ei edes ollut pelejä. Eikä tuota voi poistaa. Että se siitä kännykän turhan käytön vähentämisestä...

Näillä jatketaan vielä joulukuun alkuun. En ole ihan varma, miten selviän.

maanantai 3. marraskuuta 2014

Kesäseikkailu

Muistat ehkä reilun vuorokauden mittaisen kesäisen seikkailuni, jolla päädyin Turun saaristoon pyöräilemään?

Muistit tai et, niin kannattaa lukea kirjoittamani postaus siitä. Sillä nyt olisi filmikuvia seikkailulta tarjolla.

Untitled

Lyhyesti: Päivällä pakkasin repun ja nousin bussin kyytiin kohti Tamperetta. Istuttiin Hillan kanssa kahvilassa ja mietittiin, missä vietettäisiin yö ja seuraava päivä. Turun saaristo houkutteli, joten sinne suunnattiin. Turusta saatiin nukkumapaikka kaverin tyhjästä yksiöstä ja aamulla lähtettiin jatkamaan kohti seikkailun kohokohtaa. Päivä saaristossa oli mieletöntä.

Kaipaan tätä päivää niin paljon. Aurinkoa, lämpöä, huolettomuutta, pyöräilyä, kauniita maisemia.

XXX

XXX

XXX

XXX

Untitled

XXX

XXX

XXX

XXX

XXX

XXX

XXX

XXX

Jossain kaappini perukoilla lojuu täyteen kuvattu mustavalkofilmi, jolta pitäisi löytyä vielä muutama kuva tältä seikkailulta. Sen sisältämistä kuvista en muista oikeastaan mitään, joten jännityksessä odotan, mitä sieltä löytyy!

(Voisi ehkä lähettää sen kehitykseen...)

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

"Tulkoon pimeys!" Ja pimeys tuli

Se on taas tämä aika vuodesta, kun kaikki pimenee.

Tämä pimeys on hirveää. Se vei multa kaiken aloittellisuuden, motivaation ja jaksamisen.

Mutta sitten tajusin, että tällä pimeällä ajalla on oma hohtonsa. En vielä ihan tiedä, mikä se on, mutta tunnen sen.



Yhtenä iltana tällä viikolla laitoin elämäni taas hetkellisesti järjestykseen.

Se kävi yllättävän helposti asenteen korjaamisella:
1. Lopeta tuskaisessa mudassa kieriminen.
2. Lopeta tekemättömistä asioista stressaaminen.
3. Tee yksi asia kerraan alta pois.

Muita aineksia reseptissäni olivat:
• Osta ruokaa tyhjään jääkaappiin.
• Silitä kuukauden sohvalla lojuneet verhot ja laita ne vihdoin ikkunalle.
• Pese pyykkiä.
• Siivoa huone, mieli siivoutuu samalla kuin itsestään.
• Rentoudu.
• Rajoita puhelimen ja tietokoneen käyttöä. Tässä auttaa, jos sovitte kämppiksen kanssa yhteiset säännöt.
• Muistuta itsellesi, että elämästä pitää nauttia. Ei saa suorittaa.
• Kutsu kämppis viereisestä huoneesta yökylään huoneesi lattialle. (Tai ei sitä tarvitse kutsua, kun se tulee itsestään.)

Kuvasarja on syyskuun puoliväliltä, mutta se ei haittaa. Nyt puolentoista kuukauden jälkeen tärkeimmät kuvan piirteet ovat edelleen todellisuutta: on pimeää ja yritän keksiä, kuinka opiskellaan.