lauantai 21. marraskuuta 2015

Jännittäviä uutisia!

Alku- ja loppusanoiksi:
Katosin täältä kuukausiksi enkä usko palaavani. Koskaan en ole ollut kyennyt kynnolla selvittämään itselleni tämän blogin raameja. Taistelin, sillä rakastin tänne kirjoittamista. Ja sitten luovutin. Kiitos kaikesta, toivottavasti törmäämme taas.


Mutta asia, jonka tulin oikeasti teille kertomaan, on se, että mulla on nyt omat nettisivut! Eli osoitteesta 
löytyy mun portfolio. 

Näyttökuva 2015-11-19 kello 21.37.44

Elämä on hulluista hulluinta.

keskiviikko 26. elokuuta 2015

Pyöräseikkailu Saariston rengastiellä

Saariston rengastiellä ei elämässä ollut muuta sisältöä kuin täyttää yksinkertaiset elintarpeet: syödä, juoda ja levätä. Ja polkea eteenpäin.

Päivät olivat pelkkää polkemista ja polkeminen pelkkää ajattelua. Aamusta iltaan – kuinka paljon siitä ehtiikään ajatella! Yllättävästi olo oli kuitenkin niin levollinen, etten aina edes ajatellut kovin paljoa. Olin vain, ja niinkin oli hyvä.

Saariston rengastie

Saariston rengastie

Saariston rengastie

Saariston rengastie

Saariston rengastie

Saariston rengastie

Saariston rengastie

Saariston rengastie

Saariston rengastie

Saariston rengastie

Saariston rengastie

Saariston rengastie

Saariston rengastie

Saariston rengastie

Saariston rengastie

Saariston rengastie

Yhdysaluksenkeltainen oli lempivärini. Itse väri ei silmääni hivellyt erityisemmin, mutta kaikki se tunnelma, joka siihen liittyy, sai minut pakahtumaan onnesta. Yksi autoilija neuloi lautalla matkalla Houtskarille.

Olin aurinkorasvasta tahmea ja kuorrutettu kaikenlaisella lialla hiekasta pikkukärpäsiin. Helteessä aurinkorasva valui hien mukana silmiin ja kirvelsi. Silti lisää rasvaa vain päälle.

Vaikutti siltä, etteivät heinäsirkat lopettaisi siritystään koskaan. Se viulujen vingutus oli kaikkialla, ilmassa, heinikossa, päässä, korvien välissä. Samoin sudenkorennot. Ajoimme päin toisiamme ja renkaiden alla kuului vain onneton kruntskrunts.

Oikea ruoka oli taivaallista yhden leipien, banaanien, pähkinöiden ja rusinoiden voimalla eletyn päivän jälkeen. Seikkailulla oikea ruoka, jota ei voi kokata mitenkään eikä edes lämmittää, muodostuu näin: kikhernepurkki, tonnikalatölkki, ananasmurskaa, pakasteherneitä, ehkä pari pikkuista maustekurkkua. Mitä herkkua! Salaatinkastike, maustekurkut, kikherneiden suolaliemi ja tonnikalan öljy eivät ikinä ole maistuneet niin hyviltä kuin tienpenkalla tai leirintäalueella rättiväsyneenä istuskellessa.

Heti toisen päivän aamuna pääsin sisäkuminvaihtopuuhiin. Laastariteippi löysi kutsumuksensa vannenauhan tehtävistä. Kolmantena päivänä Hillan pyörä kaipasi ilmastointiteippiä tuekseen.

Aikataulutus tekee seikkailusta tylsähköä ja vähäseikkailullista, liian päämääräkeskeistä, mutta se tuo mielenrauhaa. Sillä maailma ja yhteysalukset elävät aikataulujensa mukaan, eikä se vaan käy, että kulkee itse miten lystää, jos on päättänyt, milloin pitää olla taas arjessa. Toivottavasti sellaista seikkailua, jolla aikatauluton kulkeminen käy päinsä, en joudu odottelemaan liian kauaa.


maanantai 17. elokuuta 2015

Olin rytmi ja pimeys ja painava kamera teki kaikesta kevyttä

Untitled

Parituntisen ajomatkan alkuvaiheessa tajusin unohtaneeni puolet vaatteista kotiin. Enää ei voinut kääntyä. Vasta puolivälissä tajusin asuvani Tampereella, jonka ohi ajaisin. Siinä vaiheessa tunsin itseni täysin idiootiksi. Kesä kotikotona taitaa olla ollut vähän liian pitkä kesä.

Yhdeksi viikonlopuksi karkasin paikkaan, jossa en tuntenut yli paristasadasta kolmea enempää. Olin vain minä, en mitään mitä olen ollut tai millaisena minua pidetään. Minän ylle vedin kameran tuoman roolin ja roolin luoman rohkeuden. Olin töissä heräämisestä yömyöhään, mutta kuitenkin olin vain vapaalla töistä.

Roolin takia ei haitannut olla yksin. Koska rooli oli turva. Se oli hyväksyttävä syy olla tuntematta valtavaa määrää ihmisiä. En ole koskaan tuntenut oloani tuntemattomien porukoiden keskellä niin levolliseksi. Roolin kautta sain olla osa porukkaa ja oli harvinaisen helppoa tutustua uusiin ihmisiin.

Pimeässä tallustimme sinne, missä jotain kuulemma oli. Kaikki oli mustaa ja kaikki olivat mustia hahmoja ympärilläni. Monet näkivät toisensa, koska tunsivat niin hyvin. Minä en tiennyt, kuka oli uusi tuttuni, kuka ei. Myöhemmin oli vieläkin pimeämpää ja siinä mustuudessa raapustin suttuista tekstiä muistivihkooni.

Söin ja tulin syödyksi.

"Kristityn elämä on Jeesus-larppia", yksi sanoi ja se oli niin hulvattoman nerokasta, mutta samalla niin mahdollista ymmärtää täysin väärin.

Aluksi kaikki tuntui kertovan siitä, kuinka saamme olla osaamatta ja onnistumatta ja olematta täydellisiä, mutten siltikään osannut. En ihan ymmärtänyt ajatuksiani, en edelleenkään, mutta jo seuraavana päivänä ymmärsin paremmin. Kertomisia ja ajatuksiani.

Nojasin valtavaan kauittimeen ja tunnustelin rytmiä. Me olimme samaa. Rytmi oli minussa. Minä olin rytmi. Painelin kameran laukaisinta harkituin liikkein halusin vain jatkaa.

Koko viikonlopun ajan ihastelin sitä tilannetta ja roolia, mahdollisuutta, johon olin päässyt. Oli mieletöntä saada olla mukana rakentamassa maailmankaikkeuksien upeinta valtakuntaa valokuvaten. Sellaisesta saattaa haaveilla, muttei sitä koskaan kuvittele, että se voisi oikeasti olla mahdollista. Näköjään on.

***

Huomenna hyppään oikein kunnon seikkailuun ja polkaisen matkaan. Saariston rengastie kutsuu! Reissua voi seurata Instagramista nimimerkin @renjaeerika takaa – ainakin jos kännykässä riittää akkua.