maanantai 26. tammikuuta 2015

Käsky: piirrä välillä seinille

"Ei saa piirtää seinään!", lapsia opetetaan käskien. Tällä kertaa meitä oikein kehotettiin tekemään niin.

Tästä huoneesta oli läjäpäin laadukkaampia kuvia, mutta kovalevyn hajotessa ne haihtuivat pois. Onneksi olin ottanut myös puhelimella muutamat räpsyt. Sillä nyt tapetit on jo revitty, ja remontti edennyt hieman.

Untitled

Untitled

Untitled

Kaisla opetteli aivojen osia seinän avulla, piirsi havainnollistavat kuvat (yllä) - ja Vuokko matki perässä (alla).

Untitled

Untitled

IMG_6211+

Huomatkaa erityisesti aasinhäntäpeli, aivokuvat, alkuaineet, lentävä paahtoleipä (paahdin on aivan vasemmassa alanurkassa melkein piilossa, johto kiemurtelee pitkin seinän alareunaa), youtube-linkki ylviksen solmu-videoon, korkea täytekakku, alkuaineet, matemaattiset kaavat, preesens ja ei-sallittu todistus siitä, miksi 0=1. Mielissänne voitte kuvitella vaakaraidoitetun seinän, maolin, seinälle lasketut matikan läksyt, "tämä ei ole roska, tämä on geokätkö"-tekstin ja nuolen, valepistorasian, vuodenaikakaavion, labyrintin, aasin hännän ja kukikkaan seinän. Sillä niistä ei ole enää kuvia.

Tämä maailman tarvitsee lisää lapsenmielistä rentoutta. Ei kenellekään ollu mitään haittaa siitä, että remonttiin menevän huoneen seinille maalattiin aivan mitä sattuu ja kaikkea. Siitä oli kaikille vain suunnatonta iloa.

Mutta kenelle arjen rutiineihin ja normeihin kangistuneista aikuisista tulee mieleen, että seinille voisi piirtää?

torstai 22. tammikuuta 2015

uuden vuoden muistinmenetys

Untitled

Uusi vuosi ei alkanut ollenkaan kuten olisin sen toivonut alkavan. Ei tullut uuden alun tuntua, uutta mahdollisuutta. En saanut mitään aikaiseksi. Löllöilin ja lorvailin vaan, eikä to do -lista lyhentynyt yhtään. Kasvoi vaan.

Ja tiedättekö mitä sitten? Kuului poks. Tai ei siitä oikeasti kuulunut mitään ääntä, ennemminkin se oli hiljeneminen: läppärin kovalevy hajosi.

Sen vuoksi tämä blogihiljaisuus.

Elämä oli jännittävää ilman tietokonetta. Melkein kahteen viikkoon en käyttänyt sellaista. Lainkaan. Mitä nyt kerran kävin yliopistolla koneella: istuin, kirjauduin sisään, avasin wordin, tuijotin pienen hetken ja suljin koneen.

Syksyllä älypuhelittomat kolme viikkoa kuulostivat ja tuntuivat hyvältä. Mutta nyt olin suunnattoman iloinen älypuhelimestani. Sen älyominaisuuksien ansiosta lähes kaksi viikkoa ilman tietokonetta ei tuntunut melkein miltään. Oli pääsy nettiin, vaikkei konetta ollutkaan. Onneksi ei vielä pitänyt kirjoittaa mitään 1000 merkkiä pidempää.

Kiitän kaikkia maailman voimia ulkoisen kovalevyn olemassaolosta. Muuten olisivat aivan kaikki valokuvatiedostoni kahdeksan vuoden ajalta haihtuneet kadotuksen syviin syövereihin. Nyt sinne lähtivät vain kuvat loka-marraskuulta. Arvatkaa vain muistanko, mitä kuvia niiltä kuukausilta oli? Ainoastaan yhdet muistan.

Nyt on päästy siihen pisteeseen, että vuoden alku vain huvittaa. Uuden vuoden uutuudentuntu ei ehkä tullut ensimmäisellä viikolla, mutta kyllä se tuli. Sen jälkeen olen rakastunut lastenkirjoihin (Me Rosvolat), seikkaillut hylätyssä tulitikkutehtaassa, syönyt brunssia aamusta iltaan, neulonut, opinnut taas opiskelemaan (ja tuntenut jopa välillä, että se on ihan kivaa!), nauttinut aamuista ja illoista ja kynttilänvalosta, vajonnut punaiseen tuoliin viettämään melkein kolmetuntisen Boyhoodin parissa, tykännyt kaikesta, etenkin auringosta, ja nauranut paljon.

tiistai 30. joulukuuta 2014

Muistiinpanoja älypuhelittomuudesta

Kolmen viikon yhteiselo Nokia 3310:n kanssa meni aivan hujauksesa. Ja siitäkin on jo ehtinyt kulua pitkä tovi, kun palasin käyttämään älypuhelintani. Ei ollut ihan mutkatonta elämä kapulapuhelimella, mutta ymmärsin paljon siitä, miksi älypuhelin on kamala - ja miksi ihana.

älypuhelin

Ensimmäisenä iltana äiti kysyi, että toimiiko se. Hienosti toimii, vastasin. Sitten tajusin, etten ollut päässyt vielä kokeilemaan mitään muuta kuin pelaamista. Perinteiset tekstiviestit ja puhelut kun ovat nykyään puhelimen ominaisuuksista aika marginaalisessa käytössä.

"Kuka kaipaa älypuhelinominaisuuksia, kun on MATOPELI!" kommentoi eräs tuttuni Facebook-päivitykseeni. Ei ollut karttaa taskussa, ei mahdollisuuttaa tarkistaa kaikkea netistä saman tien, ei kameraa, ei puhelimen muistiota, ei musiikkia, ei Facebookin ja WhatsAppin viestittelymahdollisuutta, ei mahdollisuutta tarkistaa luennon aikaa ja paikkaa, ei reittiohjeita ja aikatauluja, ei sanakirjaa, ei nauhuria. Kyllä kaipasin älypuhelinominaisuuksia monesti.

Myönnän, että yhtenä päivänä oli pakko juosta yliopistolta hakemaan iPhone muutamaksi tunniksi käyttöön. Toimittajaopiskelija tarvitsee nauhurin tiedotustilaisuuteen.

Aluksi oli vaikea tottua siihen, ettei puhelinta tarvitse ladata joka yö, sillä akku kesti ikuisuuden. Parin viikon jälkeen alkoi olla jo vaikeaa muistaa, että akkua ylipäänsä täytyy ladata.

Tapanani on pitää puhelinta aina äänettömällä, joten säikähdin oikein kunnolla, kun kimeä ja terävä viestiääni piippasi. Kämppikseni purskahti nauruun viereisessä huoneessa ja soitti puhelimeeni kuullakseen piipittävät Harry Potter -tunen. Herätysääni sai minut pomppaamaan sängystä salamana sydän kurkussa.

Melkein seitsemänvuotias pikkusiskoni ei osannut avata puhelimen näppäinlukkoa eikä löytänyt pelejä.

Koska en päivitellyt Instagramiin kuvia, soitti äitini viikon välein kysymään kuulumisiani ja toivoi minun palaavan taas pian älypuhelinten maailmaan.

Tekstiviestien kirjoittaminen on ihan oma taitonsa vanhan mallisella puhelimella. Se oli aluksi todella hidasta! Nopeasti sitä oppi, mutta silti se oli niin vaivalloista, että kerran vastasin tekstiviestiin Facebookin kautta, kun kone oli vaivattomasti vieressä.

Kapulapuhelinkuuri ei toteutunut ihan toivotulla tavalla, sillä lähes kaiken, mitä älypuhelimella useimmiten teen, voi tehdä myös koneella. Kun puhelin ei ilmoita Facebook-viesteistä, täytyy ne tarkistaa koneelta viiden minuutin välien. Puhelimen sijasta aika kuluu koneella roikkuen ärsyttävän paljon.

Kolmen viikon aikana opin, ettei älypuhelin itse asiassa olekaan ongelman ydin, vaan ongelma on käyttäjässä ja siinä, miten puhelinta käyttää. Älypuhelin on ihana ja kätevä, mutta mielenrauhan säilyttääkseen taytyy sitä osata käyttää kohtuudella. Taidankin painua poistamaan joulun aikana älypuhelimeeni ilmestyneet pelit, joita pelaan vähän väliä, vaikka vihaan niitä.

maanantai 22. joulukuuta 2014

Valoa vuoden lyhimpään päivään

Vuoden pimeimmät päivät. Sen vuoksi ajattelin, että voisi olla juuri oikea aika muistella kesää julkaisemattomien kuvien muodossa. Ehkä tästä postauksesta puuttuu punainen lanka. Tai ehkei sittenkään, näette sen kyllä.

Untitled

Untitled

XXX

XXX

XXX

XXX

En innostu geokätköilystä erityisen paljoa, mutta niistä seikkailuista, joihin geokätköilijöiden seurassa päätyy, niistä innostun. Vesiputoukselle, vanhan myllyn raunioihin, mutaiseen ja märkään metsään täynnä ötököitä, katselemaan lentokoneita, nauramaan, metsään tai kaupunkiin, piilotettuihin paikkoihin, viemäritunneleihin.

XXX

XXX

XXX

Untitled

Sateinen metsä oli sademetsä, puut liukuovia, ja mutaiset mäet alaspäin vieviä liukuportaita. Oltiin vähän hepulissa.

XXX

XXX

Kesällä elämäni kulki pääasiassa näin: Carcassonnea aamulla, Carcassonnea päivällä ja Carcassonnea illalla. Niin paljon harjoitusta, että minua on vaikea enää voittaa. Kahden peruspelin yhdistäminen on muuten erittäin hyvä päätös, kun alkaa tuntua siltä, että peli loppuu aina kesken eikä lisäosista niin välitä.

XXX

Jo toista kesää putkeen jatkoin isoäidinneliövilttini virkkaamista. Se edistyi paljon.

Muttei ihan valmistunut edelleenkään.

Ehkä ensi kesänä jatkan taas.

XXX

Välillä virkaamiseni - tai mikä tahansa tekeminen - keskeytyy siihen, että on pakko ottaa kuvia. Se on vähän hölmöä.

Kerran oli näköjään pakko ottaa kuva lankakeränlopusta, joka roikkui pöydän laidan yli. Se punainen lanka.

XXX

Sellaisesta hölmöstä pidän.

Untitled

XXX

XXX

Kesä oli hauskanpitoa, nauttimista. Kuusivuotiaan jalanjäljissä juoksemista ja temppuilua.

Auringonlaskuja, onnellisia ihmisiä, laulua, nuotion tuoksua.

Untitled

Öitä, jotka venyivät aamuiksi, joina keinuttiin pyörivässä keinussa.

Untitled

XXX

Untitled

Juhlien jälkeen aamupalaksi ruispuuroa suklaalla ja dominokekseillä. Tietenkin. Kuka sanoo, ettei niin muka saisi tehdä?

Kuului kesään myös puolentoista vuorokauden spontaani saaristoseikkailu, opiskelupaikan saaminen ja vaellusretki Lapissa. Mutta ne ovat ihan omat tarinansa.

Untitled

Välillä pysähdyttiin. Kovassa vauhdissa, tuuli kasvoilla, sotkien hiukset umpisolmuun. Mutta mieli rauhassa.

XXX

Silloin elämä oli niin ihanaa, että mustikat poimittiin suoraan puskasta myslin ja jogurtin päälle. Ja päivällä löhöttiin riippumatossa. Oli aikaa lukea muun muassa Ylpyes ja ennakkoluulo (oi oi oi, aivan ihana!), the Casual Vacancy ja Silkworm.

XXX

Hauskanpito sai myös väsymään ylämäkeen.vuo

XXX

Seuraavassa kuvassa kuusivuotias oli taas reippaana pystyssä. Juosten innolla. Niin minäkin.

Nyt nautin talvesta. Uusi kesä tulee, kun on sen aika.

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

missaanko hetken, jos otan kuvia?

Monta kertaa olen miettinyt, missanko jotain ihanaa, jos elän hetkiä kameran linssin läpi. Pitäisikö nauttia hetkestä täysillä. Olla vain.

En muista, miltä itsenäisyyspäivän ilotulitus näytti. Minulla on vain kuvat jäljellä. Mutta muistan, kuinka ihanalta minusta tuntui valokuvatessa. Ihmismeri oli ympärilläni, puikkelehdin ihmisten väleistä ja opettelin pitkästä aikaa katsomaan maailmaa 85-millisen läpi. Silloin ymmärsin, että on aivan turha miettiä, jääkö minulta kokematta jotain mieletöntä sen takia, että kamera on naamallani. Sillä rakastan valokuvaamista niin paljon, että siinä hetkessä saatan nauttia kuvaamisesta paljon enemmän kuin "hetkessä elämisestä".

XXX

XXX

XXX

XXX

XXX

XXX